Tuntemattoman edessä
Julkaistu:Tällä viikolla vietetään pyhäinpäivää, jolloin monet meistä vievät kynttilöitä edesmenneiden läheistensä haudoille ja muistelevat heitä. Hautaustoimistomme Antti Kalin kertoo Diakon-blogissa arjesta omaisten tukena.
”Liisankadulla, samassa talossa kuin Matti Makkosen ruumisarkkuliike, on mun kotini: vessa, vesiposti, keittokomero ja huone”
Muksut rallattelivat ikimuistoisesti näin vuonna 1967 Pentti Saarikosken kirjoittaman runon sanoin. Tai oikeastaan Liisankadulla, Helsingin Kruunuvuoressa sijaitsi Mikko Monosen hautaustoimisto, mutta Yleisradion vaatimuksesta runon sanoja täytyi muuttaa levytettäessä, ettei radiosoitossa tulisi mainostettua yksittäistä toimijaa.
Hautaustoimistot ovat kuin englantilaisten pukudraamojen sisäköt ja miespalvelijat: astumme esiin mustissamme, vasta kun meitä tarvitaan. Olemme kuitenkin jatkuvassa valmiudessa, sillä kuolema ei kulje kello kädessä. Näistä syistä nykyaikainenkin täyden palvelun hautaustoimisto näyttäytyy ohikulkijoille usein pelkkänä ruumisarkkuliikkeenä, kunnes omainen astuu ovestamme sisään. Todellisuudessa kauttamme järjestyy lähes kaikki, mitä omaisen tarvitsee hoitaa läheisen kuoleman jälkeen.
Jos hautaustoimistotyöntekijän työnkuva rustataan ruutupaperille, tuloksena on pitkä lista hoidettavia käytännön asioita. Työmme koostuu pelkistettynä asiakaspalvelusta, toimistotyöstä ja vainajan käsittelystä sekä kuljettamisesta. Todellisuudessa työskentely elämän suurimman murroskohdan parissa edellyttää kuitenkin käytännön asioidenkin parissa poikkeuksellista läsnäoloa ja herkkyyttä asiakkaan tarpeiden lukemiselle.
Me emme ole sielunhoitajia, mutta olemme läsnä
Diakonin johtoajatus ”Jokainen on lähimmäinen” määrittelee työtämme ehkä kaikkein eniten. Kohdatessamme asiakkaamme ensimmäistä kertaa, on hänen läheisensä poismenosta usein kulunut vasta tunteja. Jotta voimme onnistua työssämme, meidän on kyettävä olemaan läsnä henkilölle, jota emme tunne ja joka on juuri kokenut valtavan murroksen elämässään. Sen lisäksi, että saamme hautaamisjärjestelyt sovittua, meidän tulee osaltamme vahvistaa omaisen tunnetta siitä, että kaikki järjestyy ja asiat ovat hoidossa.
Kun kerron ihmisille, mitä teen työkseni, moni kavahtaa hieman. Uskon tähän vaistonomaiseen reaktioon olevan kaksi pääsyytä – toisaalta ajatus siitä, että työni olisi raskasta ja kuormittavaa, toisaalta painaa kuulijan oma epävarmuus kuoleman edessä.
Itse koen työni varsin palkitsevana ja lohdullisena: Oman erityisosaamisemme turvin me hauturit autamme asiakkaitamme tilanteessa, jossa useat heistä ei aiemmin ole olleet. Kaiken lisäksi heillä on samaan aikaan yksi elämänsä voimakkaimmista tunnemyrskyistä taakkanaan. Se, että kykenee auttamaan kanssaihmistä hetkessä, jolloin hän itse on heikoimmillaan, on hyvin palkitsevaa.
Työskentely vainajan kanssa on vähän kuin pienen lapsen hoitamista. Pidämme huolta ihmisestä, joka ei enää siihen itse kykene. Varmistamme, että hän lähtee viimeiselle matkalleen kauniisti puettuna, hiukset kammattuna ja muutenkin kunniallisesti. Kun vainaja siirretään hoitolaitoksen säilytystiloissa paareilta arkkuun ja kääreet vaihtuvat vaatteisiin, tapahtuu hetkessä jotain kaunista: Moni eläessään selvästi kärsinyt ja sairastanut saa paljon lempeämmän ja levollisen ilmeen ja jotain inhimillistä takaisin.
”Varmistamme, että hän lähtee viimeiselle matkalleen kauniisti puettuna, hiukset kammattuna ja muutenkin kunniallisesti.”
Tehtävänäni ei ole surra omaisten suruja, vaan myötäelää ja tukea
Valtaosa vainajista on saanut elää pitkän ja hyvän elämän. Osa olisi jo varmaan toivonut pääsevänsä aiemmin pois. Toisaalta vastaan tulee myös niitä, joiden taival katkesi ilman ennakkovaroitusta tai aivan liian aikaisin. Kuoleman tullessa yllättäen, omaisten suru on raastavinta.
Hautauspalvelutyöntekijänä tehtävänäni ei ole kuitenkaan surra asiakkaamme surua vaan myötäelää. Surevan omaisen kanssa toimiminen vaatii tarkkaa havainnointia ja herkkyyttä asiakkaan viesteille. Vaikka kohtaammekin asiakkaamme ihmisinä, emme voi kantaa heidän surujaan koteihimme tai huomiseen.
Omalla kohdallani surun kohtaamista helpottaa varmasti se, että olen 19-vuotiaana ollut hautaamassa omaa 17-vuotiasta veljeäni. Olen kokenut itse ja elänyt läpi surun, joka kohtaa perheen, josta lapsi kuolee. Minun ei tarvitse pelätä surua tai surevaa. Töistä päästyäni perhe, heidän arkinen ruokkiminen ja pyykkihuolto, vievät ajatukset nopeasti pois työpäivästä. Mustaan en nykyään pukeudu kuin työaikana.
