Päälle puettu muisto
Julkaistu:Tällä viikolla vietetään pyhäinpäivää, jolloin monet meistä muistavat ja muistelevat edesmenneitä läheisiä. DiakonHautauksen Antti Kalin pohtii Diakon-blogissa surun monia kasvoja – jokainen voi löytää oman näköisensä, oman tapansa surra ja muistaa – sen joka tuntuu itsestä oikealta.
Vuodesta 1967 pyhäinpäivänä vietetty vainajien muistopäivä on alun perin katolista perua keskiajalta. Tuolloin marraskuun ensimmäisenä vietettiin kaikkien pyhien päivää ja seuraavana päivänä kaikkien uskovien vainajien muistopäivää. Erinäisten vaiheiden jälkeen vuonna 1955 päivän nimeksi tuli pyhäinmiestenpäivä ja se siirrettiin lauantaille.
Pyhäinpäivänä jumalanpalveluksessa luetaan seurakunnassa vuoden aikana poisnukkuneiden nimet ja sytytetään kynttilät. Omaiset katsovat lähimmäistensä haudat talvikuntoon, istuttavat ehkä callunat ja sytyttävät lyhtyyn kynttilän. Illan pimettyä hautausmaat loistavatkin sadunomaisina kynttilämerinä.
Surua voi käsitellä monella tapaa
Työssäni hautaustoimistossa kohtaan paljon läheisensä menettäneitä. Jokaisella ihmissuhteella on tarinansa, jokaisella surijalla tapansa surra, muistajalla tapansa muistaa. On tärkeää, että surussaan kuuntelee itseään eikä anna ympäristön liikaa määritellä surun tapoja. Pyrin osaltani auttamaan ihmisiä surutyössään. Koen tärkeänä, että jokainen saa mahdollisuuden työstää taakkaansa tavallaan.
Surutyötä voi tehdä monin tavoin ja se mikä toiselle toimii, voi toisella aiheuttaa ahdistusta. Tärkeintä on, että tuntemuksiaan ei työnnä maton alle.
Kuluneen vuoden aikana olemme hoitaneet useamman nuoren hautaamisjärjestelyt. Työntekomme perusedellytys on, ettemme kanna omaisten surua. Tehtävämme on auttaa niissä käytännön järjestelyissä, joita tarvitaan kuoleman jälkeen. On kuitenkin turhaa väittää, etteivät jotkut kuolemantapaukset tuntuisi vielä syvemmin kuin toiset. Itselleni nuoren kuolema herättää aina jotain kaikuja menneisyydestä: Hautasin oman veljeni, kun itse olin 19 ja hän vasta 17.
Löydä oma tapasi muistaa ja elää muistojen kanssa
Joskus, kun haluan muistella veljeäni, puen päälleni hänen tummansinisen laivaston neuleensa. Se oli hänellä päällään, kun ystävilleen aamupuuroa keittäessään sai aivoverenvuodon ja menehtyi 17-vuotiaana. Isäni pyysi auki leikatun paidan itselleen Päijät-Hämeen keskussairaalasta, jonne Juho oli viety elvytysyritysten jälkeen. Hän harsi paidan kasaan verenpunaisella villalangalla ja vuorotellen käytämme paitaa, kun ajatuksemme kulkevat Juhon suunnalla.
Juhon kuolemasta on 27 vuotta. Alun musertava suru on ehkä muuttunut satunnaisiksi kaihon tuulahdukseksi. Veljen tullessa mieleeni, kasvoni vääntyvät lämpimään hymyyn tuskan sijasta ja Juhosta puhutaankin ehkä eniten lasteni kanssa, joita kiinnostaa suuresti lapsuusvuoteni veljeni kanssa, jota he eivät koskaan saaneet tavata.
Nuorena aikuisena yritin käydä Juhon haudalla useammin. Minulla ei kuitenkaan muodostunut haudalla käymiseen tunnetta, vaan kyse oli jonkin kaltaisesta suoritteesta. Valokuvakansio veljestä ja hautajaisajasta oli pöydänkulmalla vuosia. Niiden ääreen pysähdyin, kuten joku toinen haudalle. Luin Edvard Uspenskin lastenkirjoja, niitä samoja, joita meille oli luettu. Kuuntelin Juhon levyjä, mutta en liikaa, koska hänellä ei ollut erikoisen hyvä musiikkimaku.
Olen myös huomannut, että mieleni tekee käydä paikoissa, joissa olen kokenut veljeni läsnäolon merkityksekkäänä: lapsuutemme Göteborgin betonilähiössä, talvisessa Inarissa ja Jyväskylän Harjulla. Talvella hiihdin saarimökillemme Juhon eräsuksilla.
Muistot nousevat pintaan myös silloin, kun joku lapsistani istuu vuolemassa ja huomaan pienessä kädessä olevan Juhon puukon. Samoin sulkapalloverkon virittäminen pihalle ei ollut sattumaa, vaan tarkoituksellista muistojen parissa elämistä.
Mitä haluan sanoa, on että löydä oma tapasi työstää suruasi ja menetystäsi. Löydä tapasi muistaa ja oppia elämään muistojen kanssa. Ole armollinen itsellesi ja niille, jotka surevat toisin.
”Löydä oma tapasi työstää suruasi ja menetystäsi. Löydä tapasi muistaa ja oppia elämään muistojen kanssa. Ole armollinen itsellesi ja niille, jotka surevat toisin.”
