Kylän kasvattama
Julkaistu:Jokaisella meillä on oma polku kuljettavanaan. Omat juurakot, joihin kompastua. Omat huippumme, joissa nauttia saavutuksistamme. Poluillamme kohtaamme myös risteyksiä. Joissakin niistä löytyy tienviitta oppaaksi. Tienviittoja ovat ihmiset, joiden asenne, neuvot ja sanat voivat vaikuttaa paljonkin toisen henkilön reitin valintaan.
Olen nyt itse tienviittana sosionomiopiskelijalle hänen harjoittelunsa ajan. Minulla on mahdollisuus näyttää hänelle polkua ikääntyneiden parissa. Sanotaan, että tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsi. Nyt voin osoittaa, miten hyväksi sosionomiksi tullaan DiakonKylän kasvattamana. Täällä minäkin olen kasvanut erilaisten kohtaamisten viitoittaessa polkuni suuntaa.
Kylän kasvattamana on oppinut neljä voimasanaa. Niitä uskalletaan kylässämme käyttää. Niihin uskalletaan vastata. Ne ovat: Kiitos, auta, pelottaa ja anteeksi. On oppinut kävellessään tulkitsemaan nopeastakin katseesta, milloin pysähtyä pihamaalla puhumaan säästä rolliin tukeutuvalle asukkaalle. Antaa keskustelun omalla painollaan päätyä siihen, jonka toisen silmistä tulkitsi.
Hiljaista ymmärrystä ja oikeita sanoja
Sosionomina täytyy osata tulla toisen kotiin vieraaksi. Huomioida vihjeet eletystä elämästä tauluista, käsitöistä ja valokuvista. Puhua paljon. Puhua pois jännitystä kohtaamisesta. Puhua luottamusta uudessa tilanteessa. Sanoa sanoja, joiden kuulemista toinen eniten kaipaa.
On tärkeää olla myös hiljaa. Kuunnella toisen tarinaa. Antaa tilaa sille, joka pyrkii tarinankertojan sisältä pois. Ymmärtää, että sanoja ei ole luotu käytettäviksi jokaiseen hetkeen. Toisinaan hiljaisuus katseiden kohdatessa sanoo paljon enemmän.
”On oppinut kävellessään tulkitsemaan nopeastakin katseesta, milloin pysähtyä pihamaalla puhumaan säästä rolliin tukeutuvalle asukkaalle. Antaa keskustelun omalla painollaan päätyä siihen, jonka toisen silmistä tulkitsi.”
Kasvamme vierellä kulkien ja eläen
”Mistä sitä tietää miten toimia oikein? ”, opiskelija kysyi. ”Elämällä”, vastasin hetken mietittyäni. Sosionomiksi kasvaa asukkaiden elämässä vierellä kulkiessa. Oppii ottamaan vastaan niin harmituksen kuin sovinnon teonkin. Elämää on asukkaan soittaessa sinulle suru-uutisen näytepalansa tuloksesta. Elämää on morsiuspuvussa, joka odottaa henkarissa pääsevänsä taas morsiamen päälle. Tällä kertaa se puetaan viimeiselle matkalle yhteisen matkan päättyessä.
Elämää on niissä hetkissä, kun kaksi yksin muuttanutta asukasta kohtaavat Diakonpuistossa, pysähtyvät juttelemaan ja jatkavat lenkkeilyä jatkossa yhdessä. Se muotoutuu kuplivaksi iloksi vatsanpohjassa, kun asukkaat nauravat toimintatuokiossa jonkun kertomukselle. Elämä tuntuu siinä huokauksessa, kun asukas toteaa käyntini lopuksi: ”Sä olet kyllä kiva!” Tämä on elämää. Tämän DiakonKylämme elämää. Eikä sitä kaikkea voida sanoiksi pukea. Täällä täytyy elää ja se kaikki kokea.
Ja jos tässä elämässä kaikki menee hyvin, minäkin vanhenen. Voimani vähenevät ja uusissa asioissa mukana pysyminen vaikeutuu. Ehkä silloin kotini ovesta käy sisään henkilö, jonka tienviittana minä sain aikoinani olla. Olisihan se jotain, jos siinä sitä sitten taas opeteltaisiin asioita yhdessä. Kaksi kylän kasvattamaa.
