Juuret asfaltin läpi
Julkaistu:DiakonKotihoidon Sini Pyykönen pohtii Diakon-blogissa luonnon merkitystä ihmiselle. Moni onkin huomannut luonnon rauhoittavan ja tasapainottavan vaikutuksen nyt viime aikoina taas entistä paremmin. Luonnon kiertokulku ja sen seuraaminen tuo myös vääjäämätöntä pysyvyyttä elämään. Luonto on läsnä aina.
Nipistelevät pikkukivet lapsena jalkapohjissa avojaloin kävellessä kesälomalla. Kauniit kukat morsiuskimpussa. Kissa kehräämässä sylissä työpäivän jälkeen. Luonto kulkee mukanamme arjen iloissa. Kireä pakkanen läheisen hautajaisissa. Kävelylenkki metsässä avioeroa miettiessä. Luonto kulkee mukanamme kipeimpinä hetkinämmekin.
Muutin pari vuosikymmentä sitten Pohjois-Karjalasta Satakuntaan. Pelkäsin silloin kadottavani yhteyteni luontoon jonnekin kerrostalojen keskelle. Miten täällä voisi saada juurensa luontoon asfaltin läpi? Kuitenkin huomaamattani luonto oli aina jotenkin lähelläni. Pyörätienä puiston läpi, jäätelöä syödessä Kirjurinluodossa ja pelottavan upeina meren aaltoina Yyterissä. Se oli vesilähteen solinana kaupunginsairaalan pihassa, kun sisällä osastolla nuorena hoitajana pidin kuolevaa vanhusta kädestä. Se oli mukanani vaihtuvina vuodenaikoina kulkiessani töihin kasvaakseni ammattiini.
Vanhuutta vihreyden keskellä
Tieni johti hoitajaksi 14 vuotta sitten puistomaiseen alueeseen keskussairaalan vieressä. Silloin alue tunnettiin nimellä Länsi-Suomen Diakonialaitos- ja Sotaveteraanien kuntoutuskeskus. Oli mäntyjä, metsäalueita ja kävelyteitä risteilemässä rakennusten välillä. Luonto ja rakennukset sulautuivat yhteen.
Työpaikakseni tuli Palvelukoti Honkala. Rakastin sen tapaa tuoda luonto lähelle ikäihmisiä. Sen aidatulla sisäpihalla saattoivat asukkaat turvallisesti mennä luontoon. Kävellä luumupuiden ohi, ihastella kukkaistutuksia ja poimia omenia syksyisin omenapuusta.
Niinä vuosina Palvelukoti Honkalassa opin, miten tärkeä luonto ihmiselle on. Katsoin vanhuksen unelmoivaa katsetta hänen kertoessaan lapsuudenkylänsä järvistä ja heinäpelloista. Itkin sotaveteraanin kanssa hänen kertoessaan kotiin palanneesta hevosestaan sodan jälkeen. Näin sen yllättyneen ilon vanhuksen silmistä, kun kaverikoirat vierailivat. Suurin koira tuli hänen vuoteensa viereen istumaan. Sähkösänkyä säätämällä asento saatiin sellaiseksi, että hauras käsi kurottui silittämään pitkää turkkia. Sanoja ei kohtaamisessa tarvittu. Siinä oli jo kaikki.
”…hauras käsi kurottui silittämään pitkää turkkia. Sanoja ei kohtaamisessa tarvittu. Siinä oli jo kaikki.”
Luonto tarjoaa pysyvyyttä
Viime syksynä kävelin alueella mietteisiin vaipuneena. Männyt olivat entisellään, orava kiipesi puun runkoa pitkin ja linnut lauloivat. Moni asia oli kuin 14 vuotta sitten. Moni asia aivan toisin. Tämä rakastamani alue kantoi nyt nimeä Diakon. Elämä Palvelukoti Honkalassa oli jatkunut jo pari vuotta ilman minua. Kouluttauduin sillä hetkellä lähihoitajasta sosionomiksi. Mietin missä odotti se paikka, johon sydämeni seuraavaksi kuuluisi.
Siinä kävellessäni näin asfalttikoneiden saapuvan alueelle kävelyteitä korjaamaan. Vuosien aikana mäntyjen juuret olivat puskeneet itsensä asfaltin läpi. Turhaan olin aikoinaan pelännyt, etten löytäisi luontoa kaupungista. Olin aliarvioinut juurien voiman. Luonto löytää aina tiensä ihmisen luo. Vaikka asfaltin läpi.
Monet lukemani tutkimukset ovat osoittaneet ihmiskunnan voivan kaupunkilaistua, mutta ihmisen perimmäinen tarve luonnon läheisyyteen pysyy geeneissämme. Luonto tarjoaa meille pysyvyyttä, vaikka onkin alati muuttuva. Se rauhoittaa, lohduttaa ja vahvistaa. Se myös opettaa, että aina ei voi kukoistaa. Onko sen armollisempaa viestiä ihmiselle olemassakaan?
”Turhaan olin aikoinaan pelännyt, etten löytäisi luontoa kaupungista. Olin aliarvioinut juurien voiman. Luonto löytää aina tiensä ihmisen luo. Vaikka asfaltin läpi.”
Keskellä kaupunkia sykkii vihreä sydän
Unelmatyöpaikkani löytyi Diakonin Päivätoimintakeskus Rinkeplummasta, joka tarjoaa kuntouttavaa päivätoimintaa lievää- ja keskivaikeaa muistisairautta sairastaville. Kaikilla ikään katsomatta on oma suhteensa luontoon. Niinpä siellä kerrostalossa toimitiloissamme keskellä kaupunkia sykkii jatkossa sydämet yhä vihreämmin.
Ensimmäiset tomaatin, paprikan ja herneet taimet on kylvetty. Ämpäriperunoita suunnitellaan. Kasvatuslavat kattoterassille ovat hankintalistalla. Rajoituksien lieventyessä saamme taas kaikenkarvaisia kavereita iloksemme vierailemaan. Luontoon pääsee myös virtuaalisesti sohvalta käsin suuren valkokankaan kautta.
Tällaisten luontolähtöisten menetelmien ääreen on helppo pysähtyä ja olla osana ryhmää muistisairauden eri vaiheissa. Ne herättävät syviä muistoja aktivoidessaan aisteja äänien, tuoksujen, makujen, kuvien ja käsin kosketeltavien materiaalien avulla.
Luonto kuuluu kaikille
Toivon sinun vievän viestiä luonnosta hänelle, joka ei sinne enää itse pääse. Kun pääset taas kylään, vie pöydälle kukkakimppu. Muistelkaa, millaisia kukkia niityillä lapsuudessa kasvoi.
Ehkä voisit leipoa marjapiirakan. Viemään makumuistoihin monille marjareissuille. Niille, jossa ikäihminenkin aikoinaan kulki ämpärit toisessa kädessä, pieni lapsi toisessa ja reppu eväitä täynnä. Jos soitat, kerro miten joutsenet saapuvat pelloille laumoina ja että pajuissa on hiirenkorvat.
Ja mitä sinuun itseesi tulee…
Mene puistoon, mene metsään tai rannalle. Katso ympärillesi. Tunne tuuli, kuule äänet ja näe lukuisat yksityiskohdat. Se on luontoa ja se kuuluu meille kaikille.
